Rasmuksen sairaskertomus

Rasmus oli ensimmäinen afgaaninvinttikoirani, jonka menetin yllättäen aika nopeasti turhan aikaisin, vain 8v 9kk iässä syksyllä 2011. Sairastelun syy oli pitkään mystinen, mutta nyt viimein näyttää siltä että löysimme vastauksen ja lopputilanteeseen johti kurkunpään halvaus. Tahdon jakaa meidän tarinamme jos kenties siitä voisivat muut saada vinkkiä ja löytää diagnoosin ajoissa ennenkuin tilanne etenee liian pitkälle.

Voisin olettaa näin jälkeenpäin asioita tarkastellen, että ensimmäiset oireet ilmaantuivat jo jokunen vuosi sitten. Kiinnitin tuolloin huomiota siihen että Rasmus alkoi hyytyä maastokisoissa. Se ei jaksanut enää vetää pitkää rataa täysillä. Luulin ensin että sillä on huono kunto, eihän se samalla tavalla riehunut vapaana ollessaan kuin muut koirani. Seuraavaa kautta varten sitten panostettiin kunnon kohottamiseen sen kanssa (mm. pyöräiltiin). Silti edelleen sama juttu, hyytyi aina radan loppupuolella. Päätin sitten kuvauttaa siltä
koko paketin (lonkat, kyynärät, polvet, selkäranka- ja niska) tiedonkeruuna vastaisen varalle sekä
siltä varalta, jos siellä jokin selittäisi tuota hyytymistä. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt selitystä vaan
luusto oli ikäisekseen oikein hyvässä kunnossa ( koira vajaa 7v - lonkat B/B, kyynärät 1/1, polvet 0/0, ranka puhdas, ei muutoksia).

Seuraavaksi käytiin hierojalla. Lihasjumeja löytyikin lavan ja lantion alueelta ja ajattelin syyn
löytyneen. Ainakin koira oli kuin uusi käsittelyn jälkeen, ravasi taas mielellään ja rennompi kaikin
puolin. Sen jälkeen käytiinkin sitten hierottavana noin kerran vuoteen, koska samat kohdat vetivät
aina uudelleen jumiin siinä ajassa. (Jumituksen syy oli todennäköisesti kuitenkin koiran rakenteessa - vaikka Rasmuksella oli kohtuullisen hyvä etuosa, riittävästi kulmautunut ja etujalkojen välissä oli reilusti tilaa, koira oli kauttaaltaan pitkän mallinen ja kapea, sekä omasi kropan malliin nähden turhan kulmautuneet takaraajat. Tästä seurasi turhaa kuormitusta ristiselkään, mikä sitten taas herkästi jumitti koko selän alueenkin pahimmillaan.)

Mikkelin rataharkoissa kesällä totesin, ettei se jaksanut oikein hyvin juosta enää koko
480m rataa ja jopa 280m alkoi olla siinä rajoilla. Nyt oli hierottukin ihan vastikään, joten lihasjumit
eivät voineet olla syy tähän. Arki sujui silti ongelmitta, en huomannut mitään kummempaa.
Hiekkakuopalla otti edelleen normaalit spurttinsa ja tykkäsi sitten olla namipussin tuntumassa
ihmisten seurassa muuten. Tämä oli kuitenkin sille ihan luonteenomaista käytöstä. Aloin miettiä että
josko se on vain kyllästynyt vieheen jahtaukseen vuosien saatossa.

Sen ääni muuttui melko käheäksi myös melkein jo 5-vuotiaasta eteenpäin, ja sitä vaivasi myös jatkuva köhiminen. Ei sen tyyppinen yskä että olisin pelännyt kennelyskää, mutta päivittäinen kurkun selvittely kuitenkin. Tähystytinkin sen kurkun siksi kahteen kertaan rauhoituksessa selvittääkseni yskinnän syyn, mutta mitään rakenteellista vikaa kurkussa ei ollut. Yskä ei varsinaisesti tuntunut koiraa itseään myöskään haittaavan joten sen sitten kuittasi vain sillä että suuriturkkinen koira ehkä saa karvojaan suuhun tms. Muutaman kerran syötiin silti nielutulehdukseen antibioottia (nielu punoitti) ja välillä häädettiin nenäpunkkeja, mutta mikään ei vienyt ajoittaista kröhää täysin pois, samoin reverse sneezing oli punkkihäädöistä huolimatta sille tyypillistä aina toisinaan.

Joskus noin 5-vuotiaana muistan sen saaneen puruluun palasen jumiin kitalakeensa. Onnistuin kaivamaan sen ulos vielä omin toimin, mutta siitä eteenpäin oli selvää että mikäli luita syötiin oli oltava tarkkana millaisia paloja se yritti niellä, valmiina nappaamaan pois yhtään isommat irronneet palaset. Lopulta en uskaltanut syöttää sille enää edes siankorvia, koska näytti siltä että se jopa niiden palasia meinasi saada kurkkuun jumiin. Luulin että se oli vain niin sähelö ja ahne, mutta muilla koirillani ei ollut vastaavaa probleemaa varsinkaan siankorvien kanssa. Jälkeenpäin uskon että tämäkin oli jo oire kurkunpään halvauksesta, kun olisin vain osannut lukea oiretta oikein. Jos kurkunpää ei toimi oikein niin tottahan silloin isommat puruluun/siankorvankin palat sinne herkemmin jäävät jumiin aiheuttaen jopa oikean tukehtumisvaaran.

Varsinaiset isommat oireilut alkoivat kuitenkin vasta kesän 2011 loppupuolella. Huomasin ensin että se vapaana kuoppaillessaan, rinnettä ylös juostessaan hengitti rohisten rasituksen päälle. Palautui kohtuullisen nopeasti, mutta selkeästi rasitus vaikutti ja rohina ole selkeästi kuultavissa. Tämän takia taas käytiin sitä lääkärissa sydänkuuntelussa ja harkitsin vieväni sydänultraan Kuopioon, jos yhtään näyttäisi
että olisi siihen aihetta. Keuhko- ja sydänäänet olivat tuolloin kuitenkin aivan ok, eikä muuta
sydänoireiluun viittaavaa oiretta ollut. Sille oli vanhemmiten tullut myös jokunen patti kaulaan, lavaan ja takajalkaan "pahka", ne vilkaistiin tuolloin samalla, mutta eivät edellyttäneet mitään toimenpiteitä – Lähinnä piti seurailla kasvavatko tai kipeytyvätkö. Kesän aikana kiinnitin huomiota tosin myös siihen että toisinaan Rasmus kröhi ulos myös kertaalleen nielaistuja ruokapaloja, kuten nameja. Varsinaisen ruuan syömisessä ei ollut ongelmaa, mutta namin nieltyään se saattoi kohta yskiä ja kakaista namin takaisin ulos, syödäkseen sen sitten hetikohta taas uudelleen.

Syyskuun alussa Rasmukselle sitten nousi lämpöä ja samalla iski kova mahatauti – vesiripulia
ja oksentelua, edes vesi ei pysynyt sisällä kuin 15 minuuttia. Sen verran raju ja epätyypillinen
kyseiselle yksilölle, että hain siihen heti Tylosin-kuurin epäillen suolistotulehdusta (suolistotulehdus sillä oli kerran aikaisemmin alle 1v ikäisenä). Mahatauti meni onneksi ohi vuorokaudessa, mutta lämpöilyä ja apaattisuutta kesti kolmisen päivää vielä senkin jälkeen.

Koira parani, meni pari viikkoa ja sitten lämpö ja nuupeus palasivat taas, nyt ilman minkäänlaisia vatsaoireita. Lämpöä ei koskaan ollut kuin jonkun verran yli 39C mutta apaattisuus oli selkeää. Köhää oli edelleen ja yhtäkkiä myös korvat töhnäsivät yllättävän paljon. Vein siis lääkäriin, otettiin verikokeet ja katsottiin keuhkokuvat, sekä mitä korvissa oli. Röntgenkuvissa ei näkynyt oikein mitään, keuhkot siis puhtaat. Veriarvoissa pientä nousua oli maksa-, munuais- ja veren urea-arvoissa mutta ei oikein riittävästi selittämään ongelmia. Punkkivälitteisten tautien testit tulivat takaisin negatiivisina. Korvissa ei ollut mitään, ei hiivaa eikä bakteeritulehdustakaan.Kummallista oli että tulehdusarvot eivät olleet yhtään koholla. Oletettiin olevan jotain autoimmuunia kuumeilua (FUO eli Fever of Unknown Origin) ja aloitettiin kortisonikuuri ja antibiootti.

Meni reilu viikko, kuume saatiin pois kolmessa päivässä tällä lääkityksellä. Koiran kunto oli tosin
huonontunut niin, että kun alle kuukausi sitten mentiin vielä 5km lenkkejä ongelmitta, niin nyt
Rasmus hädin tuskin jaksoi 800m jotta sai tarpeensa tehtyä. Häntä oli hyvä indikaattori - kävelyn
alussa se oli normaalisti pystyssä lippuna, mutta kun iski väsy, se roikkui siimana alhaalla. Minusta
siis tosiaan tuntui kuin se olisi parissa kuukaudessa vanhentunut vuosia, kuin 8-vuotiaan koiran
sijasta talossa olisi ainakin 12-vuotias veteraani. Lisäksi se saattoi kompastella muunmuassa sohvalta lähtiessään ja muutenkin sen kävely muuttui jotenkin tökkiväksi. Osansa toki oli varmasti kortisoninkin aihauttamalla melko nopealla lihaskadolla.

Kuume palasi taas viikon päästä, ja mentiin suoraan lääkäriin ottamaan uudet verikokeet. Tällä kertaa olivat tulehdusarvotkin kohonneet. Köhä oli myös nyt selvästi voimakkaampi, yski todella paljon aiempaankin verraten. Oltiin jo järjestelemässä lähtöä Aistiin Helsinkiin ihmettelemään,
mutta sanoivat sieltä neuvoteltuaan, ettei kuulosta akuutilta neurologiselta ongelmalta, eikä kannata
lähteä ajamaan. Vaihdettiin antibioottia ja Baytril sitten tuntuikin auttavan. Epäiltiin että kortisoni
alensi vastustuskykyä ja edesauttoi näin keuhkoinfektion syntyä. Päätettiin tiputtaa kortisoni pois, koska se ei ollut vakauttanut tilaa. Kuume tippui pois parin vuorokauden sisällä kokonaan eikä palannut nyt uudelleen.

Sitä mukaa kun kortisonia tiputettiin Rasmus reipastuikin henkisesti. Joko tauti ei vastannut kortisonihoitoon tai sitten kortisoni ei vain lääkkeenä sopinut Rasmukselle yksilönä. Kotona sisällä se oli melko normaali itsensä, komensi ruokaa ja oli mukana menossa. Sisätiloissa ei tietenkään tarvinnut rasittaa itseään erityisesti joten se oli miltei normaali siellä. Ulkona huono kunto sen sijaan oli silmiinpistävä ja koko ajan näki ettei kaikki ole kunnossa, vaikkei tiennytkään mikä oli vialla ja mikä mahtaisi olla ennuste.

Sitten alkoivat taas uudet oireet – yleinen kipuilu. Välillä tuntui että ontuu etujalkaa, välillä
takajalkaa, välillä tuntui että on jäykkä koko kyljen pituudelta. Konsultoin jälleen lääkäriä ja
aloitettiin kipulääke. Loxicom kerran päivään. Valitettavasti se ei pitänyt tehoa yllä riittävän
tasaisesti - vaikutuksen loppuessa Rasmus oli melko huonossa kunnossa. Takapää meinasi pettää
alta, ei halunnut liikkua kun jalat ei meinanneet kantaa, nuoli kylkiään ja selvästi sattui, kerran
paniikissa yritti juosta sohvaa pitkin ja jalat ei kestäneet tulla perässä. Tuolloin oli taas viittä vailla että lähdettiin jo hakemaan tujumpaa kipulääkettä päivystävältä hätään, kun yhtäkkiä lääke alkoikin taas vaikuttaa.. Sama koira joka hetki sitten ei tahtonut liikkua senttiäkään ja läähätti levottomana, liikkuikin taas normaalisti –  Selvä merkki oli kun se kävi varastamassa hyllyn päälle paniikissa jättämäni lihapasteijan. Tilanne saatiin stabiloitua vaihtamalla kipulääke kaksi kertaa päivässä annettavaan lääkkeeseen joka piti sitten vaikutuksen yllä tasaisemmin.

Alkoi hieman rauhallisempi jakso jonka aikana voitiin taas tehdä lisätutkimuksia samalla kun koetettiin metsästää sitä oikeaa diagnoosia. Suljettiin pois Myasthenia gravis ottamalla ruokatorven varjoainekuvaus, sekä rangan ongelmat kuvaamalla jälleen koko selkä. Ruokatorvi oli puhdas, ei löytynyt rakenteellisia virheitä joka olisi selittänyt esimerkiksi sitä namien kakomista. Neurologiset refleksit toimivat normaalisti, takapää oli vain kovin voimaton muuten. Sä'än kohdalta rangasta löytyi pari spondyloosimuutosta joka oli käsin koeteltaessa myös hyvin arka. Samoissa röntgenkuvissa näkyi nyt ensimmäisen kerran keuhkoissakin tummentumaa, muttei vielä kovin paljon, ja ne tulkittiin keskimmäisen kuumepiikin aiheuttaneen keuhkokuumeen jäämiksi.

Seurasi muutaman viikon stabiili vaihe. Hoidettiin spondyloosia akupunktiolla ajatellen sen aiheuttaneen ainakin tuon kummallisen kipuilun ja ontumisen, ehkäpä se helpotti muutenkin olotilaa, koska nämä ajat Rasmus oli taas virkeämpi. Suorastaan pystyin hieman hengähtämään ja toivo heräsi taas. Josko tästä kuitenkin selvittäisiin? Vaikka ilman diagnoosia ja ennustetta kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa ja mikä seuraava käänne olisi, näki koko ajan, ettei koira ollut normaali itsensä, että jokin oli pahasti vialla. Vielä kun vieressä oli kaksi  hyvinkin vireää ja energiaa täynnä olevaa nuorempaa koiraa, oli ero silmiinpistävä. Pahimman kipuilun aikaan päivystävä lääkäri minulta varovasti kysyikin, että jos on noin mystinen vaiva niin olenko miettinyt sitä lopullisinta ratkaisua.. Mutta niin kauan kuin on elämää on myös toivoa, en voinut ollenkaan hyväksyä antavani vielä periksi ja pidin sitkeästi kiinni ajatuksesta että Rasmus on vielä suhteessa nuori ja sillä pitäisi olla vielä useampi vuosi edessään.

Marraskuun alussa Rasmus siis tuntuikin olevan vähän virkeämpi. Viimeisenä viikonloppuna se tuntui
jaksavan lyhyen lenkinkin jo virkeämmin, maanantaina kun mentiin taas akupunktioon se hyppi ja koetti laukata hihnassa. Näin valoa tunnelin päässä, ehdin ajatella että kenties spondyloosin aiheuttama kipuilu kuitenkin oli nyt se suurin ongelma ja siihen näin saatu helpotusta.

Kunnes tapahtui se viimeinen, yllättävä romahdus..

Tulin töistä kotiin tiistaina. Aamulla lähtiessäni kaikki oli kunnossa, mutta samalla hetkellä kun
näin taas Rasmuksen, tiesin että lämpöä on taas noussut. Mittasin kuumeen ja se oli nyt vielä aiempaa korkeampi, 40 asteessa. Nuupeuden lisäksi koira hengitti hyvin vaikeasti, eteenpäin nojaten ja rohisten ja yski taas enemmän. Sydän kurkussa soitin taas vakilääkärillemme joka suositteli soittoa Kuopioon ja ajan varaamista keuhkojen huuhtelunäytteen ottoon. Näytti siis siltä että aiempi keuhkokuume olisi uusinut ja tarvittaisiin järeämpiä toimia jotta sen saisi kokonaan pois. Kello oli tietysti jo yli neljän, joten sille päivälle aikaa ei saanut eikä päivystävä klinikka tehnyt sellaisia toimenpiteitä. Konsultoin tutun klinikan lääkäriä ja varasin ajan seuraavalle aamulle heti kahdeksaksi, heti kun ovet aukeaisivat. Koiran kunnon kuvailun perusteella lääkäri uskoi että selviäisimme yön yli, eikä antibioottia saisi muutenkaan aloittaa ennen
huuhtelunäytteen ottoa, koska se voisi häiritä tuloksia ja taas pitkittää paranemista. Siinäkin tilanteessa näin toivonkipinän – Kuopion alueella oli hoidettu vastaavia mysteerikuumeiluita pitkin syksyä useampia, toisissa oli yhdistävä tekijä ollut perheen ihmisjäsenten sairastama mykoplasma ja toisissa Lapin vierailut ja kosketus myyriin. Me emme olleet käyneet Lapissa eikä kukaan ollut sairastanut mykoplasmaa, mutta silti tämä toi toivoa. Kipulääkettä sain antaa kuumetta alentamaan ja oloa helpottamaan joten sitä annettiin.

Yö oli yhdet elämäni pisimmistä 12 tunnista. Sinänsä stabiili, Rasmuksen tila ei romahtanut sen
pahemmaksi, mutta nukkuminen oli katkonaista ja koko ajan olin valmiina siihen että meidän pitäisi lähteä jo keskellä yötä ajamaan Kuopioon jo aikaisemmin päivystykseen. Koira kulki kotona kuin haamu, ensimmäistä kertaa koko aikana ruoka ei maistunut. Kävin aika ajoin tukemassa sen sohvalle pää tyynyille jotta sen oli helpompi olla, kun tuntui että hengitys oli vaikeaa ellei päätä saanut tuettua ylös. Se ei jaksanut pyytää ulos ja teki tarpeensa eteisen lattialle. Vielä aamulla se käveli itse autolle (tosin pissasi voimattomana keskelle pihaa sitä ennen) ja nousi penkille, mutta sitten sen voimat tuntuivatkin ehtyvän. Se oli hereillä automatkan ajan mutta lääkärin pihaan päästyämme se jaksoi enää juuri ja juuri kävellä sisälle. Sen jälkeen se kannettiin vaa'alle (paino oli viikossa tippunut 2kg) ja taas lääkärin huoneeseen. Lääkärin ei tarvinnut paljon katsoa tai tutkia todetakseen, että tämä yksilö on aivan loppu. Rasmus ei olisi enää siinä tilassa kestänyt enää rauhoitusta mikä tarvittaisiin huuhtelunäytteen ottamiseen, ja toisekseen tätä enää mitkään antibiootit pelastaisikaan. Keuhkoäänet olivat kauheat ja sydämen syke aivan liian tiheä. Romahdus tapahtui siis alle vuorokaudessa ja jotenkin niin odottamatta..

Oli selvää ettei mitään ollut tehtävissä, koiran kannalta oli enää jäljellä vain yksi ainoa inhimillinen ratkaisu, lopetus. Lääkäri kuitenkin kysyi sairastelun mystisyyden takia, että vaikka lopputulosta se tuskin enää muuttaisi, otettaisiinko kuitenkin vielä verikokeet ja röntgenet, että kenties vähän selviäisi mikä tähän pisteeseen toi. Halusin näin, joten otettiin vielä laajat verikokeet ja röntgenet keuhkoista, ja
verrattiin niitä kaikkiin viimeisen 2kk aikana otettuihin kuviin ja kokeisiin. Verikokokeista selvisi
lähinnä että koko elimistö oli antamassa periksi. Munuaisten tilanne tosi paha, ja erityistä oli myös hyvin korkea hemoglobiiniarvo. Tämä johtui mitä luultavimmin hypoksiasta - koska keuhkot eivät
enää tuottaneet elimistöön tarpeeksi happea, yritti kroppa kompensoida nostamalla veren
happipitoisuutta. Röntgenissä näkyi että Rasmuksella oli käytössään enää 20% keuhkojen
kapasiteetista, eli sillä oli enää noin kissan keuhkon kokoinen tila millä hengittää. "Loppukiri" oli
siis todella aggressiivinen – Niissä vain kuukausi takaperin otetuissa röntgenissä näkyi vasta joitain
tummentumia, kun nyt viimeisen aamun röntgenissä keuhkot olivat tummaakin tummemmat, eikä sydänkään enää erottunut kuvista massan takaa. Lopputilanteen perusteella pystyttiin sanomaan että ne tummentumat jotka tulkittiin aluksi keuhkokuumeen jäämiksi, olivatkin itseasiassa se ensimmäinen merkki siitä että keuhkoissa oli jotain ikävämpää meneillään.

Annoimme rakkaan nukkua pois ennenkuin olo kävisi aivan liian tukalaksi.

JÄLKIPUINTI 

Menetyksen shokin keskellä minusta ei sitten ollut ajattelemaan niin pitkälle että olisin pystynyt
järjestämään vieraalla paikkakunnalla koiran pakkauksen ja lähetyksen Eviraan avaukseen. Tällä klinikalla ei ollut sellaista palvelua että avustaisivat pakkaamisessa ja lähettämisessä toisin kuin olisi ollut meidän "omalääkärillämme". Jälkeenpäin olen harmitellut tätä kyllä paljon, mutta joskus tilanteet vain yllättävät sen verran, ei ehdi ennalta suunnittelemaan. Lähdin kuitenkin Kuopioon pelastamaan koiraa, en lopettamaan sitä. Kun lääkäri tarjosi mahdollisuutta tehdä silmämääräisen ruumiinavauksen siinä klinikalla, tartuin siihen saadakseni kuitenkin edes jotain selvyyttä tilanteeseen. Kuvittelin sen itseasiassa kertovan paljonkin, kun taas pelkkien röntgenten perusteella keuhkot vallannut tummentuma olisi voinut olla yhtälailla esim. nestettä tai kasvaimia. Näkymät olivat seuraavanlaiset:

"Rasmuksen (s. 2.2.2003) eutanasian jälkeisen klinikalla tehdyn ruumiinavauksen löydöksenä todettiin keuhkojen tilavuudesta olevan ilmapitoista vain noin 20% ylätakalohkoissa. Koko muu keuhkokudos oli tiivistä ilmatonta sidekudostäyteistä massaa.
Alaetulohkossa todettiin verenpurkaumia. Henkitorvessa todettiin verensekaista vaahtoa. Silmämääräisesti tarkastellen alueella ei todettu kasvainmuutoksia eikä merkittäviä tulehdusmuutoksia. Löydösten perusteella keuhkokapasiteetista oli jäljellä enää noin 20%."
(ELL Sinikka Sarpanen, Kuopion Eläinlääkärikeskus)

Annoin itseni ymmärtää, että tuo keuhkot täyttänyt massa oli Rasmuksen primääri kuolinsyy. Mutta ilman kattavaa Eviran avausta Rasmuksen mystisen kuolemaan johtaneen sairastelun syy ei tulisi koskaan varmistumaan 100%. Ilman patologin koepaloja keuhkokudoksesta ei voida täysin poissulkea tiettyjä kasvainmuotoja, vaikka silmämääräisesti massa näyttikin sidekudokselta. Hetken ajattelin, lähinnä tuon ilmattoman sidekudoksen takia, että kyseessä olisi voinut olla idiopaattinen keuhkofibroosi. Otin yhteyttä keuhkofibroosia westieillä tutkivaan eläinlääkäriin YES:ssa ja kyselin enemmän aiheesta. Tämä oli kuitenkin johtolankana dead end, sillä asiantuntijalääkärit pitivät sitä epätodennäköisenä juuri Rasmuksella - sitä esiintyy koirista lähinnä terriereillä ja siihen ei liity kuumeilua. Kun kyselin aiheesta keskustelupalstalla, sain yhteyden erään fibroosia sairastaneen westien omistajaan, ja hänen kertomuksensa mukaan fibroosi näkyi keuhkokuvissa valkoisena. Tämä ei täsmännyt Ramsen röntgenkuviin, sillä sen kuvissa massa näkyi nimenomaan tummentumana, mustana. Asia varmistui kun jälleen kyselin Viikin spesialistilta - fibroosi todella näkyy valkeana röntgenissä ja taas tummuus viittaa yleensä keuhkojen ilmapitoisuuteen (tai nestepitoisuuteen). Pääsin askeleen eteenpäin, vielä puoli vuotta koiran kuoleman jälkeen.

Keväällä Rasmuksen kertomus nousi vähänkuin uudelleen tapetille siksikin, että yhtäkkiä sen veljentytär sairastui myös mysteeriseen köhään ja sillä oli myös yksi vastaava episodi jossa sille nousi lämpöä. Ehkäpä hieman Rasmuksen tarinankin pelottamana asiaan kiinnitettiin aika paljon huomiota. Kuumeilu onneksi jäi siihen yhteen kertaan, mutta normaalia ei ollut kroonistuneen oloinen yskä. Sen taustalla olevaa syytä sitten selviteltiin yhdellä jos toisella klinikalla lähes 10kk ajan. Lopulta syyksi yskään selvisi osittainen kurkunpään halvaus, joka löytyi vasta Helsingissä spesialisti Heikki Putron syynissä - Ei ole siis helppo diagnosoida ja monet lääkärit hylkäävät kurkunpään halvauksen jo alkujaan mahdollisuutena jos koiralla ei ole "oppikirja-oiretta" eli vinkuvaa, rohisevaa hengitysääntä. On kuitenkin hyvä muistaa, että nimenomaan osittainen kurkunpään halvaus ei välttämättä oireile kuin juuri jatkuvalla köhällä ja äänen käheytymisellä - se on paljolti kiinni siitä mihin kurkunpään toimintaan halvaus vaikuttaa.

Sukulaiskoiran sairastumisen takia, ja kun muutama muukin tapaus suvun puitteissa ilmeni, tuli perehdyttyä tähän laryngeaaliparalyysiin melko perusteellisesti. Rasmukseltahan tosiaan katsottiin kurkkua kahteen otteeseen, mutta ei varsinaisesti osattu etsiä juuri tuota vaivaa. Lisäksi osittaisen paralyysin diagnosoiminen on haastavaa, ja vaatii muunmuassa tietynlaisen rauhoittavan aineen jotta kurkunpää toimii rauhoituksessakin tutkimukseen tarvittavalla tavalla. On hyvin mahdollista että noista tsekkauksista huolimatta se olisi voinut jäädä huomaamatta jos ei ollut vielä edennyt siinä vaiheessa kattamaan koko kurkunpään aluetta.
Muutkin palaset osuivat kohdilleen. Äänen käheys, kurkun kakominen ja köhä. Namien köhiminen ulos. Jopa takapään pettäminen loppuvaiheessa sopi oireenkuvaan, sillä sama hermo joka säätelee kurkunpäätä on yhteydessä myös takajalkoihin ja näin ollen laryngeaaliparalyysin tyypillinen oire tilan edetessä on myös takaraajojen heikkous ja jopa pettäminen. Ehkäpä kuumeilukin oli oikeasti koiran hapenvajauksesta johtuvaa lievää ylikuumumista? (hyperthermia).

Tällä tiedolla soitin vielä kerran Kuopion eläinlääkärikeskukseen ja kysyin tämän tiedon varjolla Rasmusta hoitaneelta ja sen obduktion tehneeltä eläinlääkäriltä, mitä mieltä hän oli sen lopputilanteen nähneenä, voisiko etenevä laryngeaaliparalyysi johtaa tuohon tilanteeseen ja jopa siihen keuhkoissa näkyneeseen tuhoon ja rappeutumiseen ihan itsessään. Nythän olin koko ajan ajatellut että se keuhkojen tilavuuden pienentyminen olisi ollut se syy, mutta olin eläinlääketieteellisestä asiantuntija-artikkelistä lukenut, että pahetessaan kurkunpään halvaus muodostaa hengityselimiin tavallaan ns. väärinpäin olevan paineen, mikä sitten saa keuhkot ja koko järjestelmän ennen pitkää tuhoutumaan. Oliko keuhkojen tila obduktiossa siis oikeasti seurausta, eikä se primääri syy? Siksi tahdoin taas kerran varmistaa pohdintani asiantuntija-taholta.
Vastaus kuului että kyllä. Se on mahdollista, ja kun ynnättiin yhteen koiran oireilu sekä kaikki mitä suljettiin tutkimuksissa pois syksyn aikana, koiran lopputilanne (johon kuului myös nyt se raspimainen, vaikea hengitys, se "oppikirja"-oire) sekä obduktio löydökset, ja lisäksi nyt vielä päälle nämä muutaman tiedossa olevan samansukuisen koiran diagnosoidut laryngeaaliparalyysit, ell uskoi että myöskin Rasmuksen kuolemaan johti samainen kurkunpään halvaus, hänellä oli kokemusta sillä oli nähnyt useampia tapauksia aikanaan.

MITÄ TÄSTÄ OPIMME?

Ensinnäkin, se että omistaja on itse aktiivinen "google-tohtori", ei ole todellakaan turhaa. Ainoa asia joka on tarpeen muistaa, on tietysti se että kyselee ja tarkistaa AINA löydetyt johtolangat ja loogisiltakin kuulostavat vaihtoehdot joltain asiantuntijataholta, eli kyselee varmistukset koulutetuilta eläinlääkäreiltä päästäkseen eteenpäin. Rasmuksen ja sen sukulaistytön mysteereitä selvitellessämme olemme konsultoineet varmaan vajaata 10 eri eläinlääkäriä ympäri Suomen sekä olleet yhteyksissä rotuspesialisteihin ulkomaita myöten. Olen erittäin kiitollinen näille tahoille, jotka ovat jaksaneet kärsivällisesti soittojani ja mailejani koskien kuitenkin jo edesmennyttä koiraa ja kaikenlaisia teoreettisia vaihtoehtoja. Suoraan sanoen en uskonut että tätä olisi enää edes voinut ratkaista näinkään suurella todennäköisyydellä, koetin lähinnä enää kartoittaa monia eri mahdollisuuksia. Mutta joskus sitkeys palkitaan. Nyt se palkittiin vielä sopivasti juuri Rasmuksen poismenon vuosipäivänä joka jo ajoituksena tuntui käsittämättömältä.

Ikävää on nyt tietysti se, että jos jo viimeisenä syksynä olisi ollut tämä kaikki kerätty tieto käsillä mikä on tällä hetkellä aiheesta, on mahdollista että Rasmus olisi saanut vielä lisäaikaa kurkunpään operoinnilla. Toki operaatiossakin on riskinsä (mm. korostunut keuhkokuumeen vaara) mutta ainakin se mahdollisuus olisi ollut jos diagnoosi olisi ajoissa löytynyt. Mutta vaikka tiesin että joitain tapauksia ulkomailla oli ollut, kuulin vasta viime keväänä ensimmäisestä suomalaisesta afgaanista jolta ko. vaiva oli operoitu, siis vasta puoli vuotta Rasmuksen poismenon jälkeen. Kuitenkin tapauksia on jonkun verran ollut meilläkin, ja tarkempi kaivelu kertoi, että Englannissa tätä on ollut ja tutkittu afgaaneissa jo 1980-luvulta lähtien. Aika ajoin tapauksia on myös ollut Amerikan mantereella, ja eiköhän sitä myötä muuallakin. Nettisivut listaavat tämän jopa afgaanille rotutyypilliseksi ongelmaksi ja siitä on olemassa joitakin tieteellisiä tutkimuksia myös ( esim. Neurogenic laryngeal paralysis in the dog. Burbidge H, Goulden BE, Jones BR. Source Department of Veterinary Clinical Sciences, Massey University, Palmerston North, New Zealand. )
Kyseessä on vaiva joka tyypillinen pitkäkaulaisille roduille, mutta jota siis esiintyy tietyillä roduilla vielä keskítetysti sen verran normaalia enemmän että sitä on näillä pidettävä lisäksi rotutyypillisenä. Afgaani on yksi niistä, lisäksi mm. labradorinnoutaja ja newfoundlandinkoira. Ongelma voi olla traumaperäinen, mutta silloinkin siinä näillä roduilla on todennäköisesti altistajana jokin rakenteellinen seikka.


Usein kurkunpään halvaus on myös hitaasti etenevä vaiva, ja se tekee siitä haastavamman diagnosoida.
Monesti ensimmäinen oire on äänen käheytyminen. Se johtuu äänihuulten normaalin liikkeen vähenemisestä.Köhä ja kurkun kakominen taas johtuvat äänihuulten sulkeutumisen häiriöstä. Perinteisin oire, hengitysvaikeudet ja rohiseva, raspimainen hengitysääni, taas johtuu äänihuulten avautumisen häiriintymisestä. Lisäksi halvaus voi alkaa vain osittaisena, usein tyypillisesti ensin vasemman puolen halvaantumisena ja ajan saatossa edeten kattamaan koko kurkunpään alueen.

Pahimmillaan vaiva voi olla melko äkillinen ja jopa tappava. 2012 Cruftsissa kuoli bordeauxindoggi näyttelypaikalla juuri kurkunpään halvaukseen. Mutta vaiva voi myös olla hitaasti etenevä ja ilmeisesti jäädä vain tietylle tasolle eikä edetä lainkaan - siis hyvin yksilöllisestä vaihtelua on. Toiset koirat ovat elelleet reippaasti yli 10-vuotiaiksi kärsien vain kurkun kakomisesta ja köhästä. Monet afgaaninvinttikoirat ovat myös saaneet useita vuosia lisäaikaa kurkunpään operoinnilla ("tie-back operation") - tässä äänihuulet kiinnitetään kurkun kudoksiin kiinni niin etteivät ne liikkumattomuudellaan enää ole koiralle vaaraksi.

Kurkkua lähdetään yleensä operoimaan vasta kun kurkunpään halvaus olennaisesti vaikeuttaa koiran elämää tai on sille vaaraksi. Pelkästä kurkun kakomisesta, käheästä äänestä tai yskästä kärsivä koira joutuu elelemään vaivansa kanssa melko normaalisti, tietysti omistajan pitäessä silmällä sekä tarvittaessa kontrollikäynnein ettei ongelma pahene. Muuten pelkona on lähinnä korostunut keuhkokuumeen vaara - koira voi syödessään herkemmin köhäistä jotain "väärään kurkkuun" mikä voi aiheuttaa sitten taas infektion. Tämän takia koiran kuppi on hyvä olla syödessä korokkeella tai jalustalla, ruuan ei ole hyvä olla kovin kuivaa ja veden puhtaudesta on tärkeä pitää huolta. Lisäksi on raportoitu että kurkunpään halvauksesta kärsivät koirat "ylikuumenevat" herkemmin kuumilla keleillä, joten helteillä niiden jäähdytyksestä on hyvä huolehtia vielä normaaliakin tarkemmin ja jos halvaus on edennyt pidemmälle, on tärkeää rajoittaa koiran vapaana riekkumista - Rasmus onneksi sääteli juoksemista itse oman fiiliksensä mukaan, mutta aktiivisempi vinttikoira ei ehkä malta ja altistaa itsensä herkemmin jopa tukehtumiseen johtavalle kohtaukselle, jos äänihuulet lyövät lukkoon kesken kaiken.

Kurkunpään halvaus on vaiva joka useimmiten ilmenee vasta iäkkäämmillä koirilla 8-vuotiaasta ylöspäin. Selvästi veteraani-ikäisillä se saatetaan helposti laittaa normaalin vanhenemisen piikkiin, ja onkin usein iäkkäiden koirien äänen käheytymisen syynä. Joskus sitä tavataan kuitenkin jo nuoremmilla, jopa 5-6-vuotiailla koirilla. On myös hyvin yleistä että sitä ei diagnosoida ollenkaan tai vaiva diagnosoidaan väärin, juuri koska oikean diagnoosin saaminen vaatii oikean tutkimustavan, oikeanlaisen rauhoittavan aineen ja lääkäriltä kokemusta kuinka vaivaa etsiä ja löytää. Erityisesti osittainen kurkunpään halvaus jää jopa isommillakin klinikoilla huomaamatta niiden perinteisinä pidettyjen oireiden puuttuessa. Toinen yleinen syy on, kuten Rasmuksenkin tapauksessa, että koska koira muuten tuntui pärjäävän ja eteneminen kesti vuosia, oireina todella pelkkä kurkun kakominen, ajoittainen köhä ja äänen käheys, sen antoi olla, ajattelin että on herkempi saamaan esim. omia karvojaan kurkkuun mitkä sitten vivaavat... Kyllä se tuntui kummalliselta ja siksi sitä kurkkua kahdesti pyysin katsomaan, mutta toisaalta en pitänyt sitä kovin vakavana koska mitään isompaa ei löytynyt ja monta vuotta oireilu arjessa oli kuitenkin lievää, eikä tuntunut koiraa itseään pahemmin haittaavan.

Jos koirallasi siis on seuraavia oireita:
- Äänen käheytyminen ilman selvää syytä
- Jatkuvaa kurkun selvittelyä / kakomista ilman selvää syytä
- Kroonistunut köhä / yskä ilman selkeää syytä (ei kennelyskä tms.)
- Puruluut / isot ruokapalat meinaavat juuttua herkästi kurkkuun

Myöhemmässä vaiheessa:
- Köhimistä erityisesti juomisen/syönnin jälkeen tai jopa kokonaisten kertaalleen nieltyjen ruokapalojen köhäisemistä ulos kokonaisina
- Lämpöilyä ilman tulehdusarvojen nousua, huono kuumuuden sietokyky
- Kunnon huonontumista (keski-ikäinen koira alkaa melko äkillisesti vaikuttaa vanhukselta)
- Takapään heikkenemistä, jopa alta pettämistä
- Vaikean kuuloinen, rohiseva tai raspimainen hengitys

... Tai jos muuten löydät Rasmuksen sairaskertomuksesta tuttuja piirteitä, kannattaa harkita myös kurkunpään tutkituttamista osaavalla spesialistilla. Kaikki yskä ei tietenkään viittaa tähän ja on muitakin sairauksia jotka oireilevat vastaavasti. Aivan ensin suljetaan pois akuutit, ohimenevät tarttuvat taudit kuten kennelyskät, samoin nielutulehdukset (hoituvat antibiootilla, kurkunpään halvaukseen ei antibiootti tepsi).
Lisäksi on hyvä kuunnella keuhkot ja tsekata sydän (myös monet sydänperäiset ongelmat voivat oireilla yskimisellä) ja tulehdusarvot (kurkunpään halvaus ei yleensä nosta tulehdusarvoja ja ellei kyseessä ole loppuvaiheen tapaus ovat keuhkokuvat usein puhtaat). Toisaalta jos koira tuntuu olevan herkkä keuhkokuumeille, voi silloinkin olla järkevää tutkituttaa myös kurkunpää - halvaus kun altistaa normaalia enemmän myös keuhkoinfektioille. Ruokatorven ongelmat aiheuttavat myös tuollaista ruuan pulauttelua, joten varjoainekuvauksella pystytään sulkemaan pois se ettei vika ole sillä puolella. Lisäksi vaiva on valitettavasti myös jollain tapaa perinnöllinen, joten jos koirasi suvussa on tiedettyjä laryngeaaliparalyysi tapauksia ja koirasi oireilee yllä mainitusti, on hyvä tutkituttaa kurkku jopa ensimmäisten tutkittavien asioiden joukossa.

Muutama hyvä artikkeli aiheesta lisää tietoa haluaville:
Laryngeal paralysis - Alasdair Hotston Moore
Idiopathic laryngeal paralysis
Laryngeal paralysis in dogs
Hyperthermia and Laryngeal Paralysis 

Jos koirallasi diagnosoidaan kurkunpään halvaus ja haluat vertaistukea tai jutella aiheesta, minuun saa olla vapaasti yhteyksissä: romytar(a)gmail.com

Itse olen lohduttautunut sillä että Rasmus sai elää hyvän elämän, taatusti rakastettuna perheenjäsenenä, perusterveenä ilman suurempia ongelmia aivan viimeistä kahta kuukautta lukuunottamatta. Se lähti sillä
tavalla ”saappaat jalassa” että en rajoittanut sen liikuntaa vielä syksylläkään kuin aivan viime
aikoina sitten kun sen rasituksen sietokyky selvästi laski. Vielä loppukesästä se viiletti vapaana
pitkin hiekkakuoppaa sen mitä yleensäkin – alkuspurtit ja sitten riemukkaasti kahden namipussin
väliä. Kotona se toimi ruokakellona ja komensi topakasti kun iltaruuan aika tuli antamaan apetta,
aivan viimeistä iltaa laskematta. Ehdin myös toteuttaa sille lupaukseni päästää sen ajoissa eläkkeelle
vanhemmiten melko valtavaksi kasvaneesta turkistaan. Nuorempana kun se inhosi kaikkea
pukemista ja puunaamista siis lupasin, että vanhemmiten klippaan sen ja se saa mennä yhtä vapaasti kuin ihailemansa salukit ikään. Heinäkuun pahimmille helteillä otin siltä sitten turkin alas (itkin ja leikkasin, jestas kun tekikin tiukkaa, mutta Rasmus kyllä nautti) ja se ehti nauttia kevyemmästä habituksesta sitten pari kuukautta ennen suuremman sairastelunsa alkua.

Rasmus vielä kun kaikki oli hyvin. 

Vielä heinäkuussa jaksettiin juosta turkin klippaamisen innoittamana.